Henkka Hyppönen ja Sofia Tawast ovat kumpikin tahoillaan päätyneet pohtimaan samaa kysymystä. Hyppönen kirjoitti henkilökohtaisen tietokirjan ADHD:sta ja Tawast vammaisuudesta. Kirjailijat söivät yhdessä myöhäisen lounaan ja puhuivat siitä, mikä nyt sitten on normaalia.
Helsinkiläisessä sushi-ravintolassa on rauhallista. Vilkaisen kelloa: olen tullut harvinaisesti etuajassa haastatteluun. Varaudun pitkään odotukseen, sillä Henkka Hyppönen sanoo olevansa aikaoptimisti ja kroonisesti myöhässä tapaamisista.
Se ei johdu käytöstavoista tai yrittämisen puutteesta. Ajanhallinta on Hyppöselle vaikeaa ja osasyy siihen, miksi hän lähti hakemaan vastausta jatkuvaan ahdistukseen psykiatrisen diagnoosin kautta. Prosessin aikana syntyi henkilökohtainen tietokirja Kuka meistä on normaali? Teos käsittelee ADHD:ta ja normaaliuden hulluutta, kuten Hyppönen sen muotoilee.
Kun kello tulee 14:30, Hyppönen saapuu ravintolaan tarkalleen sovittuun aikaan. Aurinko paistaa pöydässä suoraan silmiin, mutta se ei haittaa.
“Olen istunut koko päivän pimeässä studiossa nauhoittamassa, pitää hetki laskeutua”, kirjailija sanoo ennen kuin sukellamme itse aiheeseen.
Odotan keskustelua innolla, sillä ahmin kirjan haastattelua edeltävinä päivinä loppuun muutamalla istumalla. En ole hetkeen löytänyt mistään tekstistä niin paljon samaistumispintaa.
Se on vähän yllättävää, sillä me emme ole Hyppösen kanssa pintapuolisesti kovin samanlaisia ihmisiä.
Hyppönen on 52-vuotias helsinkiläinen tekoälyfirman globaali johtaja, joka on perustanut viisi yritystä, kirjoittanut viisi kirjaa ja voittanut useita palkintoja radio- tv- ja puhujatöistään.
Itse olen 35-vuotias vapaa toimittaja ja esikoiskirjailija, joka kasvattaa Turussa kahta lasta ja perunaa.
Tietokirjojemme aiheet kuitenkin risteävät keskenään. Hyppönen käsittelee kirjassaan erityisesti neurokirjoa, kun taas oma teokseni Suuri valhe vammaisuudesta perehtyy vammaisuuteen. Tein sen yhdessä toisen kirjailijan Riikka Leinosen kanssa.
Molempien kirjoissa on tutkimustiedon ja filosofisten ajatusten lomassa mukana henkilökohtainen tarina. Hyppönen avaa kirjassa omaa mielenmaisemaansa lapsuudesta saakka, pui äitisuhdettaan ja valoittaa sukunsa historiaa.
Kirjoitat ensimmäistä kertaa itsesi tällä tavalla tekstiin. Miksi halusit tehdä sellaisen kirjan?
“En oikeastaan halunnut tehdä sellaista”, Hyppönen sanoo ja nauraa.
“Alkuperäinen tarkoitus oli kirjoittaa monimuotoisuudesta, mutta koen, että tässä ajassa ei voi käsitellä kaikkia diversiteetin lajeja. Mietin, että okei, minulla on oma juttu käynnissä ja tästä olen asianosainen aika monellakin tavalla.”
Ymmärrän hyvin, koska halusin itsekin tarjota tietokirjassa lukijalle omakohtaisuuden kautta samaistumispintaa.
Olen itse vammaton, mutta muutama vuosi sitten geenitesteissä paljastui, että tyttärelläni on himpun verran enemmän kromosomeja kuin ihmisillä tyypillisesti. Lapseni kautta päädyin tutustumaan vammaisuuteen ja omiin ennakkoluuloihini aihetta kohtaan.
Henkilökohtainen on poliittista ja tekee uuden tiedon sisäistämisestä myös lukijalle helpommaksi. Silti oman navan kaivelu voi tuntua asiantuntijan tai toimittajan rooliin tottuneelle kirjoittajalle vaikealta. Millainen kirjoitusprosessi oli?
“Kun aloitin tekemisen, en ajatellut, että se olisi niin raskasta. En ole yhtään ihminen, joka katsoisi taaksepäin, mutta tähän kirjaan liittyi paljon muistelua. Diagnoosiprosessissa oli paljon menneisyyden, omien puutteiden ja virheiden muistelua. Se toi tunteet vahvasti esiin.”
Hyppönen esimerkiksi sanoittaa teoksessa tarkkanäköisesti sitä, miten ahdistavalta tuntuu tarinallistaa omaa elämäänsä hoitohenkilökunnalle niin, että keskittyy lähinnä ongelmiin. Tunnistan myös tämän. Kävin läpi samanlaista diagnoosiprosessia taaperoikäisen tyttäreni kanssa.
Ristiriita vanhemman rakkauden ja lääketieteen normiston välillä tuntui kamalalta. Toisaalta kaipasimme ammattilaisten apua.
“Kysymys on aina viiteryhmän valinnasta eli siitä, mihin verrataan. Yleensä sukupuoli- tai ikäryhmä toimii verrokkina, mutta ihmisen lajihistorian tuntien se on ihan älytön ajatus”, Hyppönen sanoo.
Kirjassa Hyppönen kyseenalaistaa kulttuurin ongelmalähtöisen katseen neuroepätyypillisiin ihmisiin: normit ovat ihmisten keksimiä, eivätkä ikiaikaisia tai luonnollisia.
Hyppönen kirjoittaa esimerkiksi yhteiskunnan huvittavasta pakkomielteestä paikallaan istuista kohtaan. Paikoin normaaliin pakottamisen raamit ovatkin niin kapeita, että ne muuttuvat mustaksi huumoriksi. Minun vauvalleni tarjottiin sairaalassa hörökorvaleikkausta, jotta häntä ei kiusattaisi koulussa.
“Ei jumalauta! Tuo perustelu on hyvä esimerkki. Että ei kiusata koulussa. Sanoituksessa on se, että tämä on yhteiskunnan ongelma, mutta korjauspiste on yksilö”, Hyppönen sanoo.
Jep, ajatellaan, että yksilö on helpompaa korjata.
“Ja sitten se variaatio katoaa. Entä jos niiden kaikkien ominaisuuksien annettaisiin olla? Ei vaadittaisi esimerkiksi kättelyä ja katsekontaktia työelämässä. Eiväthän ne poikkeavat silloin pomppaa mistään esiin, jos moninaisuutta olisi kaikilla.”
Ja onhan sitä. Siis poikkeavuutta, epätavallisuutta ja lääketieteen silmissä virheellisiä ihmisiä. Hörökorvia, autismia, CP-vammaa, ADHD-ihmisiä, kehitysvammaisuutta, lukihäiriötä, Tourettea, alaraajahalvaantumista.
Arviot vammaisista, neuroepätyypillisistä tai kyvykkyydeltään poikkeavista yksilöistä maapallolla huitelevat 16–20 prosentin välillä. Toteamme yhdessä, ettei tämä porukka ole mikään poikkeus, vaan tavallinen osa ihmiskuntaa.
Olemme Hyppösen kanssa yhä mieltä myös siitä, että kaikki ihmiset pitäisi saada sekä näkyville yhteiskuntaan että mukaan työelämään oman jaksamisen ja kykyjensä mukaan. Kyse on asenteista, mutta myös pitkälti rakenteista.
“Me ajattelemme esimerkiksi työkykyä hyvin binäärisesti, joko olet tai et ole. Mutta työkyky on monisyinen asia, johon vaikuttaa vaikkapa taloudellinen tilanne. Kaikille tekisi tosi hyvää, jos ihminen voisi tehdä esimerkiksi kevennettyä työtä ilman mitään diagnoosia jo ennen kuin siltä palaa sulakkeet päässä”, Hyppönen toteaa.
Tarjoilija tulee väliin korjaamaan asiat, mutta keskustelu jatkuu taukoamatta. Kirjamme sisällysluetteloissa on paljon samaa, mutta näkökulmamme erilaiset.
Hyppönen on teknologiauskovainen ja hän näkee tekoälyn tarjoamassa automatisaatiossa ratkaisuja moneen asiaan: sekä työoptimointiin että globaaliin hoivakriisin. Minä taas paasaan rennosti ottamisen, yhteisöjen ja planetaaristen rajojen puolesta: ei kaikkien tarvitsekaan pystyä ja jaksaa olla aina parempia versio itsestään.
Puhumme pitkään ja polveilevasti diagnooseista (turhan leimaavia), stimmauksesta (kannattaa kokeilla), natseista (pelottavan ajankohtaisia) ja itseinhosta (vaarallisen toimiva motivaattori).
Käy niin kuin hyvissä keskusteluissa usein. Syntyi pari aihetta lehtijutulle ja ehkä teema seuraavaan tietokirjaan, mutta jossain kohtaa pitää silti pysäyttää nauhuri. Kumpikin tahtoo vessaan ja sitten pitää ehtiä junalla takaisin Turkuun.
Ennen kuin lähdetään, kysytään siis vielä tämä: aikaisemmissa kirjoissaan Hyppönen on perehtynyt luovuuteen, läsnäoloon, pelkoihin ja omaperäisyyteen. Kaikki nämä teemat liittyvät vahvasti myös ADHD-diagnoosin saaneen ihmisen vahvuuksiin ja vaikeuksiin.
Tuntuu siltä, että Hyppönen olisi ikään kuin aina hakenut vastausta samaan kysymykseen. Osunko yhtään oikeaan?
“Toi on tosi hyvä, vaikka en ole sitä itse näin ajatellut ennen”, Hyppönen sanoo.
“Olen aikaisemmin kirjoittanut lääkkeestä ennen kuin olen tiennyt diagnoosia.”
Lisää Storytel-kirjoja, jotka ravisuttelevat maailmankuvaasi:
Sofia Tawast ja Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta
Viihdyttävä tietokirja tuulettaa luutuneet käsitykset ja esittelee vammaisaktivistien oivallukset, jotka ovat pian kaikkien huulilla.Omakohtainen ja hämmentävän hauska tietokirja esittelee perusasiat vammaisuudesta, olipa kyse apuväline-etiketistä, esteettömyystietojen perään kyselemisestä tai elokuvien vammaisista sarjamurhaajista.
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Ratkaisuja läskeille on esseekokoelma, jossa läskiaktivisti Raisa Omaheimo tarkastelee yhteiskunnan lihavuuteen liittämiä normeja huumorin ja omakohtaisen kokemuksen kautta. Miksi lihavuus nähdään suurimpana epäonnistumisena, entä miten kehonormit ja painoindeksi vääristävät käsityksiämme ihmisarvosta?
Toimittaja ja somevaikuttaja Mona Blingin esikoisteos pureutuu sukupuolivähemmistöihin liittyviin myytteihin ja ennakkoluuloihin. Kirja käsittelee monipuolisesti ja konkreettisesti transihmisiin liittyviä kysymyksiä, kuten sukupuolenkorjausprosessia, ihmissuhteita ja deittailua.
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Miksi en enää puhu valkoisille rasismista on käsikirja jokaiselle, joka haluaa ymmärtää, miltä rasismi näyttää, miten sen tunnistaa ja miten sitä vastaan voi toimia. Klassikkoasemaan nousseessa teoksessa Eddo-Lodge tarkastelee muun muassa mustien historian häivyttämistä, luokan ja rodullisuuden yhteyttä sekä valkoista feminismiä.
