Miika Särmäkari (s. 1982) on helsinkiläinen muusikko ja musiikkialan vaikuttaja, joka tunnetaan myös artistinimellä Särre. Uudessa kuusiosaisessa keskustelusarjassa Räppäreiden opas menestykseen, Särmäkari käy läpi suomiräpin tunnettujen nimien kanssa heidän uransa alkuvaiheita ja pohtii, miten rapin voima voi auttaa heitä, jotka eivät löydä paikkaansa valtavirran ahtaista rooleista.
Vitosen oppilaasta menestyneeksi artistiksi
Särmäkari kertoo havainneensa, että Suomen räppipiireissä on monia hänen kaltaisiaan ihmisiä, joiden tie onnistuneelle taiteilijanuralle ei ole noudattanut niitä kaikkein kuluneimpia polkuja. Särmäkarin musiikinnumero alakoulussa oli vitonen, mutta silti hänestä tuli menestynyt muusikko, tuottaja ja rap-kouluttaja. Samankaltaisia tarinoita koko skene tuntui olevan täynnä. Särmäkarista tuntui, että tässä piilee kiinnostava ristiriita, johon hän halusi perehtyä tarkemmin. Keskustelusarjassa aihetta syväluotaavat Särmäkarin kanssa Gettomasa, Hassan Maikal, PapiPike, Dosdela ja Seksikäs-Suklaa.
Räpin anarkistinen voima kumpuaa normien ulkopuolelta
Särmäkarin mukaan rap-musiikkiin liittyy tietty anarkistisuus ja korkeakulttuurin ulkopuolella oleminen. Räpista voi löytää oman kulttuurisen kotinsa, vaikka ei tulisikaan keskiluokkaisesta taustasta. Särmäkari kuvaa, kuinka rap-musiikki on ollut monelle se viimeinen vaihtoehto ja turvasatama, paikka, jossa on tullut hyväksytyksi silloinkin, kun tukea ei ole välttämättä löytynyt kodin piiristä tai koulumaailmasta. Rap-musiikin sanoitusten käsittelemät yhteiskunnalliset teemat voivat Särmäkarista monelle tuntua samastuttavimmilta, kuin korkeakulttuurin elitistinen maailma. Rapissa saa asettua vastarintaan luvan kanssa ja monelle se on tarkoittanut, että yhtäkkiä onkin tullut opittua monia työelämän kannalta hyödyllisiä taitoja, kuten vaikkapa suomen kieltä, sävellystä tai myyntitaitoja. Särmäkarin mukaan rap-musiikki ja sen tekeminen on muodostanut punaisen langan, jonka ympärille oppiminen on rakentunut kuin huomaamatta.
“Kun sä saat tavallaan luvan sille sun omalle epätäydellisyydelle ja kiinnostut siitä (rap-musiikista), niin sit sua alkaa kiinnostaa se muukin.”
– Särre
Ei koulumaailman kritiikki, vaan keskustelunavaus
Särmäkari korostaa, ettei hänen teoksensa ole kritiikki nykykoulua kohtaan, vaan enemmänkin keskustelunavaus, jossa ääneen pääsevät ne, joiden kokemus poikkeaa valtavirrasta. Hän myöntää, että tietyt koulun struktuurit ovat tärkeitä, eikä koulun tehtävä ole hänen mukaansa olla ”personoitu intohimovalmentaja”. Kuitenkin hän pohtii, voisiko rapkulttuurin tarjoamasta tavasta tukea oppimista omaksua jotain myös koulumaailmaan? Miten koulu voisi nykyistä enemmän tukea lasten omaa intohimoa ja hyödyntää sen antamaa voimaa ja motivaatiota oppimiseen? Esimerkiksi puutyökerho tai liikunnan opettajan vetämät korispelit koulun jälkeen voisivat herättää useampia oppilaita löytämään oman juttunsa myös koulumaailman sisällä.
Sivistys ja menestys kulkevat käsi kädessä
Särmäkari kokee, että menestys kytkeytyy vahvasti oman äänen löytämiseen, mutta myös sivistykseen. Hänelle sivistys on tarkoittaa sitä, että on aidosti kiinnostunut asioista ja osaa ottaa myös muut huomioon. Sivistyksen määritelmä yhteiskunnassa on hänen mukaansa edelleen melko kapea ja vanhentunut. Rap-genren sisältä löytyy laajaa musiikillista ja kulttuurihistoriallista asiantuntemusta, mutta silti se leimataan usein edelleen helposti sivistymättömäksi tai jopa juntiksi, vaikka samantyyppistä rentoutta arvostetaan nykyään vaikkapa start up-yrityksissä tai ruokamaailmassa. Menestys tarkoittaa Särmäkarille ennen kaikkea sitä, sitä, että tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan ja saa oman äänensä kuuluviin. Sitä, että löytää oman tapansa toimia aktiivisesti ja kokee, että omalla tarinalla on merkitystä muillekin.
“Oman äänen löytäminen on sitä, että syttyy eloon. Että elämä on kivaa, että minulla on täällä joku paikka.”
– Särre
Kirjainhosta kirjarakkauteen
Särmäkari palaa ajatukseen, että monelle räppärille koulu ja vaikkapa kirjallisuus ovat tarkoittaneet aivan muuta, kuin mahdollisuutta oppia. Yhdelle koulukirjat olivat toimeentulon lähde, kun ne varasti ja kantoi antikvariaattiin, toiset ovat kokeneet ne yleisesti tylsiksi tai vastenmielisiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, etteikö näillä henkilöillä olisi ollut mielikuvista tai kykyä kertoa tarinoita. Särmäkari sanoo, että nuorena kirjat olivat hänestä suorastaan inhottavia ummehtuneen hajun ja muovisen tuntuman vuoksi. Nykyään hän sanoo olevansa vannoutunut lukija ja kirjaston käyttäjä ja kuuntelee myös äänikirjoja säännöllisesti. Sisältö vetää puoleensa niin, että mahdollisen homeenhajunkin voi tänä päivänä sietää. Mutta se on vaatinut muutoksen, joka ei ehkä olisi ollut mahdollinen ilman intohimoa rap-musiikkiin ja sen antamaa voimaa oppia omilla ehdoillaan. Särmäkari uskookin disruption ja havahduttamisen tärkeyteen kaikkialla yhteiskunnassa. Jos pystyy tekemään jotakin toisin, se kannattaa. Aina on mahdollisuus, että joku havahtuu.
