Piinallisen tarkkaa kuvausta keskiluokasta – haastattelussa Nathan Hill

Yhdysvaltalaiskirjailija Nathan Hill, 48, kertoo, milloin elämä tuntuu raskaimmalta – ja miksi kuusikymppisyyttä kannattaa odottaa. Toimittaja Julia Thurén kävi suositun Wellness-romaanin kirjoittajan toukokuun lopulla aamiaisella.

Joka vuosi luen yhden kirjan, joka jää vuoden tärkeimmäksi. Sellaiseksi, josta tekee mieli puhua ja jota suositella jokaiselle.

Viime vuonna tuo kirja oli kesällä lukemani Lydia Sandgrenin Läpileikkaus (suomentanut Sanna Manninen). Tänä vuonna tiesin jo tammikuussa, mikä teos nousee vuoden kiinnostavimmaksi: Nathan Hillin Wellness (suomentanut Antero Tiittula).

Toukokuussa saan kutsun aamiaiselle Nathan Hillin kanssa! On meneillään Helsinki Lit -kirjallisuusfestari. Kirjakustantamo Gummerus on kutsunut muutaman oman kirjailijansa, Eeva Kolun ja minut, sekä Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin tapaamaan Hilliä hotelli Torniin.

Wellness on järkäle, jossa teemoja on lukuisia: ulkopuolisuus, luokkanousu, salaliittoteoreetikot, hyvinvointi ja itsensä mittaaminen, monisuhteisuus, avioliitto ja vanhemmuus. Pohjimmiltaan kirja on kaunis kasvukertomus ja rakkaustarina Chicagossa asuvista Elizabethistä ja Jackistä.

Teemoista olen jäänyt pyörittelemään eniten keskiluokkaa, jonka trendejä Hill kuvaa tarkkanäköisesti. Mikä on keskiluokkaisten ihmisten seuraava iso juttu?

Nathan Hill: “Tuo on mahdoton kysymys! Jos tietäisin, sijoittaisin siihen välittömästi… Arvaukseni on, että olemme palaamassa happily ever after -suuntaan. Kulttuurissamme on pitkään kuvattu synkkiä antisankareita ja raskaita teemoja. Ihmiset kaipaavat kepeyttä, ja siksi veikkaan, että vanhat hyvät rom-comit tulevat takaisin.”

Kolu: “Kirjoittaisitko koskaan rom-comia?”

Hill: “Kyllä! Pidän niistä!”

Kolu: “On vaikeaa kirjoittaa hyvää rom-comia.”

Hill: “Jep. Vaikkapa When Harry Met Sally on taitavasti tehty.”

Kolu: “Se on minun ehdoton suosikkini!”

Suomessa on ilmiönä pilkata keskiluokkaa. Instagramissa on esimerkiksi tili @vainkeskiluokkajutut, jossa naureskellaan keskiluokan huvittavuuksille. Tunnistatko tätä Yhdysvalloista?

Hill: “En oikeastaan. Yhdysvalloissa ihmiset ovat hirveän ylpeitä juuristaan. Myös työväenluokkaiset. Yhdysvalloissa pikemminkin kaupunkilaiset pilkkaavat maalla asuvia ja toisinpäin, pohjoisesta tulevat naureskelevat etelän ihmisille. Pilkka on enemmän maantieteellistä kuin luokkaan tai ekonomiseen asemaan liittyvää. Voidaan naureskella vaikka typeriä kalifornialaisia.”

Kiinnostavaa! Suomessa tällainen jaottelu ei ole mielestäni näin vahvaa.

Blåfield: “Eikä edes Euroopan tasolla. Suomalaiset eivät vitsaile vaikkapa portugalilaisista.”

Kirjassa Keskilännestä kotoisin oleva ja Chicagon taidekoulussa aloittavaa Jackiä hävettää hänen taustansa ja tietämättömyytensä.

Hill: “Kasvoin itse Kansasissa, jossa koin olevani hyvin kaukana taidemaailmasta. Suuret taidekeskittymät olivat rannikoilla, Los Angelesissa ja New Yorkissa. Oli pelottavaa lähestyä sitä maailmaa, kun ei ollut kasvanut siinä. Muistan hävenneeni, kun ihmiset puhuivat heidän suosikkikaupungeistaan Euroopassa, kun minä en ollut nähnyt koskaan edes valtamerta. Nykyään asetelma on muuttunut, ja joka puolella maata on kulttuuria ja taidetta, myös Keskilännessä.”

Suosikkikohtaukseni kirjassa on kuvaus Elizabethin vanhemmuuden suorittamisesta. Eräässä kohtauksessa hän yrittää saada taaperonsa syömään. Hänen päässään vilisee jatkuvasti erilaisia kasvatustieteen tutkimuksia, jotka neuvovat toimimaan tietyllä tavalla – muuten lapsi kasvaa kieroon. Nauran ääneen sitä lukiessani, sillä tunnistan itseni.

“Minulla ei ole lapsia, mutta monilla ystävilläni on. Kun he saivat jälkikasvua, huomasin ristiriidan: minun silmissäni he olivat rakastavia ja täydellisiä vanhempia, mutta sitten he aina kertoivat kokevansa epäonnistuvansa päivittäin vanhempana. He ahmivat tietoa ja tutkimuksia ja yrittivät optimoida loputtomiin vanhemmuuttaan. Kirjan kappaleen jokainen tutkimus on oikea, ja lähdeviitteitä kertyi sivukaupalla.”

Kirjassa puhutaan U-kaaren pohjasta, joka kuvaa sitä, miten 30–40-vuotiaana elämä on kaikkein raskainta: Opiskelijan rillutteluvuodet ovat takana, lapset ja velvollisuudet painavat. Eläkevuosien vapaus on vasta kaukana edessä. Oletko sinä kokenut U:n muotoisen kaaren pohjaa?

“Tietyllä tapaa panemdia-aika oli sitä. Opiskelijana minulla oli tiivis iso kaveriporukka, jossa teimme toisillemme ruokaa, matkustelimme ja hengailimme. Sitten elämä tapahtui. Ystävät muuttivat työn perässä muualle, erosivat ja saivat lapsia, jolloin heitä ei nähnyt ainakaan viiteen vuoteen. Tämän päälle tuli pandemia. Yhtäkkiä ihmettelimme vaimoni kanssa, mihin kaikki menivät. Se oli hyvin yksinäistä. Luin U:n muotoisesta kaaresta ja pidin sitä huvittavana, joten laitoin sen kirjaan. Elizabeth on onneton ja tyytymätön avioliittoonsa, mutta hän tuudittautuu ajatukseen, että tämä on luonnollista, koska olen nyt U-käyrän pohjalla.

Toisaalta U:n muotoinen kaaren pohja on myös totta. Nelikymppisenä ihmisellä saattaa olla hirveästi velvollisuuksia, pienet lapset ja ikääntyvät vanhemmat, joista pidetään huolta, joskus jopa yhtä aikaa. Yhteisö ympäriltä on saattanut hävitä ja elämä ottaa uutta suuntaa. Se saattaa olla suuren muutoksen aika. Samalla sitä ajattelee, että nyt pitäisi olla onnellisimmillaan, kun on koko elämänsä tehnyt työtä ja rakentanut elämäänsä, jotta pääsisi tiettyyn pisteeseen, ja sitten vihdoin saanut sen: työn ja perheen. Kun sinne pääsee, ihmettelee, miksen ole tämän onnellisempi. Elämä ei ihan vastaa odotuksia. Sitten kuusikymppisenä sitä onkin onnellisempi, sillä nelikymppisenä ei ole odottanut kuusikymppisyydeltään ainakaan mitään hyvää – ja yhtäkkiä elämä onkin ihan mukavaa. Odotukset vaikuttavat paljon siihen, kuinka onnellinen ihminen on.”

Kolu: “Luin, että Japanissa sanotaan, että kuusikymppisenä ihminen kokee uuden lapsuuden. Silloin ei tarvitse välittää enää ihmisten odotuksista ja voi vain nauttia elämästä.”

Hill: “Rakastan tuota ajatusta! En malta odottaa kuusikymppisyyttäni.”

Seurueemme jatkaa vielä tovin keskustelua kirjojen kirjoittamisesta, sitten kukin lähtee omille teilleen.

Seuraavaksi päätän tarttua Hillin aiempaan romaaniin, Nixiin (suomentanut Raimo Salminen), joka kertooa äitinsä hylkäämästä professorista. Järkälelinjalla jatketaan.